Kuinka vaikeaa voi olla päästää irti menneestä? Ihan pelottaa lukea avioerosta kertovia artikkeleita, joissa sanotaan, että erosta toipumiseen menee kolmasosa siitä ajasta, jonka oli naimisissa, eli minun tapauksessani 7 vuotta... Tällä hetkellä tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, että pitäisi surra niin kauan. En suostu siihen! :) Toisaalta surua ei voi kiirehtiäkään, mutta välillä alkaa jo ärsyttämään, kun mielessä pyörivät vain yhdet ja samat eroon liittyvät asiat, näistä kysymys MIKSI? päällimmäisenä. Olo on vieläkin loukattu, kun minut oli niin helppo heittää laidan yli ja minkä vuoksi: bilettämisen! Tämän ajateleminen aiheuttaa minulle eniten pahaa oloa, näin vähänkö arvoinen olin hänelle? Tähän vastaus on ainakin kyllä. Eihän hän muuten olisi lähtenyt. 

Olen kärsimätön... Kunpa voisin lakata ajattelemasta exää jatkuvasti. Ero varjostaa elämääni pahasti vieläkin (toisaalta siitä on kulunut vasta pari kuukautta, niin ei ole ihmekään...). Jos löytyisi täsmälääke tietyn ihmisen unohtamiseen, niin ottaisin sellaisen välittömästi...

Kaksi kuukautta erosta ja tuntuu kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Vieläkään en ymmärrä ex-miehen motiiveja heittää perhe-elämä romukoppaan aivan tästä näin ja aloittaa uusi uljas biletyselämä puolta nuorempien kavereiden kanssa. Tai tavallaan ymmärrän, mutta jos motiivit ovat ne "perinteiset" eli vaihdetaan nelikymppinen kahteen kaksikymppiseen, niin epäluonteenomaiselta ne tuntuvat tälle tapaukselle. Ehkä hän on muuttunut? Parissa kuukaudessa hoksannut, että vientiä on muuallakin (itse väittää, ettei ole toisten naisten perässä, haluaa vain ELÄÄ isolla E:llä...)? Mene ja tiedä. Puhevälit menivät eron myötä, kun halusin mahdollisimman nopeasti etäisyyttä asiaan, ja samalla unohtaa koko tyypin. Ei ole onnistunut. Ainakaan kokonaan vielä. Hyvällä alulla tämä unohtaminen kuitenkin jo on ;).

Mutta se tärkein asia, eli oman elämän rakentaminen eron jälkeen. Se on vasta aluillaan, ja yllätyksekseni (tai ei ehkä ihan täysin...) olen huomannut, että viimeiset kymmenen vuotta olen elänyt mieheni ehdoilla: kunnioittanut hänen oikkujaan ja koettanut tehdä elämänä hänelle mahdollisimman helpoksi, ainakin fyysisellä tasolla. Kymmeneen vuoteen hän ei täällä siivonnut, eikä osallistunut kotitöihin muuten kuin astioiden pesun ja satunnaisen ruoan laiton merkeissä. Henkisesti hän on elänyt koko ajan ihan muissa sfääreissä, istunut illat tietokoneella ja pelannut pelejään. Asioista hän ei juurikaan puhunut, vaan sulki perheensä itsensä ulkopuolelle. Kuka voi oikeasti elää noin ja olla tyytyväinen? Ei kukaan. En ainakaan minä voisi. Voisin sortua perinteiseen valitukseen ja sanoa, että kaksikymmentä vuotta hän elämästäni vei, ne "elämäni parhaimmat vuodet". Tuota en kuitenkaan usko. Olkoon nuo vuodet oppivuosiani, jotka tarvitsin siihen, että voin viimeinkin alkaa elämään omana itsenäni, niitä elämäni parhaita vuosia.

Uusi blogimme on julkaistu tänään. Voit lulkea uusia postauksia RSS kautta.